On kevät. Sen kauan odotettu valo on valloillaan kuin irti päästetty bulldogi, ja se iskee terävät säteensä väsyneiden suomalaisten verkkokalvoihin ja kaamosmasennuksiin.

Menojalka alkaa väpättää. On aika ihastua, ihastua ihmiseen tai itse tunteeseen, hukuttautua vapauteen ja lämpöön ja musiikkiin.

Runoilijoillekaan sekoilu ei ole vieras konsepti. Se lienee itse asiassa liiankin tuttu. Populaarikulttuurissa runoilijoilta lähes odotetaan niin valtavaa tuntemista, että se meinaa ajaa hänet hulluuden partaalle. Runoilijan toimenkuvaan kuuluu tuntea, paeta, seikkailla. Seota. Kuolla.

Kuitenkin nykyaikainen lukija huomaa heti ongelman: Eikö tämä ole sitä paljon parjattua rappioromantiikkaa, jonka coolius on hitaasti kuivunut kasaan beatnikkien ja bukowskien jälkeen? Eikö se palaudu kärsivän neron myyttiin, jota ei nykymaailmassa puolusta juuri muu kuin Antti Nylén ja Miki Liukkonen?

Kirjailijat ja runoilijat ovat itsekin yrittäneet paeta tätä stigmaa; käydä lenkeillä, juoda smoothieita ja tulla selvin päin kirjamessuhaastatteluihin. Haastatteluissa korostetaan kirjoittamisen olevan työtä siinä missä muukin työ, kirjoittaminen on hiottava taito siinä missä muutkin taidot.

Tämä on ymmärrettävää ensinnäkin vastareaktiona edellisen sukupolven päähänpinttymille kärsivistä neroista – käsitys, joka palvelee lähinnä viihdettä janoavaa yleisöä. Toiseksi se on ymmärrettävää myös yrityksenä vakiinnuttaa kirjoittaminen ”oikeana ammattina”, jolla pitäisi tulla toimeen, eikä pelkkä ”kutsumus”, jota toteutetaan ”sisäisestä palosta”. Oli sitä rahaa tai ei. Sekin on eräänlainen performanssi – hyvän, työtä tekevän kansalaisen performanssi.

Kirjailijoiden todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta: mielenterveysongelmia, alkoholia ja jatkuvaa stressiä. Eikä kyse ole – ainakaan suurimmaksi osaksi – mistään linkistä luovuuden ja mielenterveysongelmien välillä, vaan tekemisen materiaalisista puitteista. Se on turvan, jatkuvuuden ja rahan puutteen, työn yksinäisen luonteen ja sosiaalisten paineiden keitos. Jos tähän päälle lisää vielä mahdollisen vähemmistöstressin tai lapsuusajan trauman niin kirjailijoiden masennustilastot alkavat käydä järkeen.

Ja juuri tällä hetkellä some on täyttymässä apurahahylkäysten aiheuttamasta surusta, ammatillisista kolahduksista, valmistautumisista anella rahaa uudestaan. ”Kuudes hylsy putkeen. Mitä mä teen koko ajan väärin?”

Tästä näkökulmasta katsottuna on outoa, että henkilökohtaisen pahoinvoinnin ja köyhyyden kuvaus on niinkin marginaalissa runouden kentällä.

Runografi haluaakin nostaa aiheeksi pahoinvoinnin. Tämänkertaisiin toimittajan valintoihin voi tutustua täällä. (Runografi myös etsii uutta päätoimittajaa ja avustajaa! Lisätietoa saa klikkaamalla tästä.

Onko tämä sitten rappioromantiikkaa? Mikä tahansa katse on mahdollista kokea romanttisena. Kun kirjan addiktikertoja selostaa, kuinka hyvältä tuntuu tehdä candy flippi, sen voi tuomita rappioromantiikkana. Kun köyhä kertoo hauskaa kuparinvarastamistarinaa eikä nöyristele tai kadehdi omistavaa luokkaa köyhyydestä ja päihdeongelmasta huolimatta, sen voi tuomita rappioromantiikkana. Kun masennuksen ja ahdistuksen kanssa elävä estetisoi kärsimystään – kyllä, rappioromantiikkaa! Kuitenkin yhtä lailla sen voi nähdä tärkeänä kuvailuna kokemuksesta ja asenteesta, joka selkeästi puhuttelee monia. Koska jos se ei puhuttelisi, ei siitä kukaan olisi koskaan osannut huolestuakaan.

Rappioromantiikka tuntuukin olevan ennemmin lukutapa ja näkökulma kuin jonkinlainen kirjan tekstiin koodattu asia. Pahoinvointia ei voi kuvata ilman, että joku fiilaa sitä. Jos kukaan ei fiilaa sitä, niin kuvaus on huono, epäuskottava, irti todellisuudesta.

Jos hyväksymme tämän, meidän on käännettävä katse ”vaarallisesta taiteesta” niihin ihmisiin, jotka löytävät sellaisesta taiteesta voimaannuttavaa samastumispintaa ja kysyttävä: Miksi? Ja: Miten heitä voi auttaa? Näin alkuun ainakin.

Ja jos emme hyväksy tätä ajatusta, niin eikö meidän pitäisi luottaa lukijan kykyyn olla kriittinen lukemaansa kohtaan ilman, että kerronta tai kertoja eksplisiittisesti tuomitsee kirjan ”eettisesti kyseenalaiset” toiminnat ja kuvaukset, vääristä asioista nauttimiset?

Emme taida luottaa, mutta onko se kirjojen vika?