Luonto on ollut läsnä runoudessa jo ennen kielen syntymää – tai näin ainakin haluan ajatella.

Kirjoitan tätä palattuani Runosaari-festivaalilta, jonka yksi suurimpia vetonauloja on mahdollisuus olla luonnossa, kuunnella vanhaa runoutta ja moderneja jouhikolla soitettuja kansanlauluja luonnon elementtien käyttäytyessä miten käyttäytyvät. Pieni ja intiimi ympäristö, tee-se-itse -meininki, esitysten monipuolisuus sekä kaiken läpäisevä ystävällisyys tuntuvat olevan Runosaaren ydinarvoja. Auringossa loikoilu ja kaislojen tuijottelu eivät ole välttämättä runoilun kohteita vaan niitä kehystävä kokemus, jota ei kaikesta huolimatta voi erottaa runoudesta.

Luonto on paitsi ihmisen myös kielen koti. Evoluution myötä Homo sapiensille kehittyi mahdollisuus äännellä, toistaa, oppia, muistaa ja lopulta ajatella symbolisesti, muodostaa monimutkaisia ja yhä monimutkaistuvia suhteita ympäristöönsä ja lajitovereihinsa ja kutsua tätä kulttuuriksi.

Ei siis ole ihme, että luonto on näytellyt isoa roolia runoudessa, mutta etenkin länsimaissa luonnon rooli on jo pitkään ollut alisteinen ihmiselle. Alkuperäiskansojen runouden tästä usein poikkeava luontosuhde on ollut lähinnä akateemikoiden kuriositeetti – jos sitäkään. Luonto on ollut eksotisoitu ja sivilisaation myötä kadotettu paratiisi, ruoan ja elämän mytologinen lähde, kansoja yhdistävä esteettinen kokemus, ihmisen tunteiden peili ja ekokriittisemmässä runoudessa jopa suojelun kohde. Tässä traditiossa vasta viime aikoina posthumanistinen eetos on kyseenalaistanut aktiivisemmin myös itse asetelmaa, jossa luonto nähdään aina ihmisestä ja tämän tarpeista ja haluista käsin.

Kääntämällä katse luonnosta kieleen, jolla puhumme siitä, voimme paljastaa jotakin tästä jännitteisestä kahtiajaosta, jonka olemme itse puhuneet esille. Esimerkiksi kriitikkomme Carlos Lievosen tekstissä pohditaan juuri tätä kysymystä – miten luonto näyttäytyy runoudessamme tällä hetkellä? Kysymys ei ole pieni, sillä se, miten puhumme ympäristöstämme, vaikuttaa myös siihen, miten koemme sen, tunnemme sen, kohtelemme sitä.

Vaikka ajatus siitä, että ihminen on kyllä ”osa luontoa” on yleistynyt, esiintyy ihminen ja luonto eräänlaisena vastaparina jopa Runografin omassa luokittelusysteemissä. Kävimme asiasta pitkiä keskusteluja, mutta päädyimme siihen, että kahtiajako on niin syvällä kulttuurissamme, että sen käyttäminen intuitiivisuutta korostavassa järjestelmässä yksinkertaisesti käy järkeen.

Tällä kertaa Runografin toimituskunta suosittelee -sivu on täytetty luontoa käsittelevällä runoudella. Kutsumme lukijaa pohtimaan kielemme ja ihmisen suhdetta ympäristöön ja sitä, miten tämä puutteellinen, mutta sinnikäs luonto-kaupunki -kahtiajako olisi mahdollista purkaa.

Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä, että lopulta kaikki puhe on etäännytetty kohteestaan. Sillä on väliä, miten luonnosta puhutaan, mutta vain siksi, että sillä on vielä enemmän väliä, mitä voi tuntea mennessään ulos – Runosaarelle tai metsään – ja liu’uttaessaan kättä pitkin vanhan puun karheaa kaarnaa.

Terveisin,

Daniil Kozlov

”Päätoimittaja”