Täsmällistä luonnostelua

Kun esikoisrunoilija julkaisee 250-sivuisen kirjan otsikolla Kootut runot, vaikutelma on mahtipontinen, jopa hiukan arrogantti. Vähän niin kuin saisi luettavakseen 30-vuotiaan muistelmat. Jyri Vartiaisen runot ovat kuitenkin runoutta pienellä r:llä, yhtä vähäeleisiä kuin hänen proosateoksensa. Vartiainen on aiemmin julkaissut neljä tiivistä romaania: Aurinko (2016), Ystävä (2017), Kirous (2019) ja Kolme kesää (2020).

Teos koostuu neljästä sikermästä, ja niiden julkaiseminen yksissä kansissa on kuin onkin perusteltua, sillä yksikään niistä ei yllä aivan tavanomaisen kokoelman pituuteen. Yhdessä sikermät ovat enemmän kuin osiensa summa, samaan tapaan kuin Harry Salmenniemen teoksessa Yö ja lasi (2018).

Runot ovat keinoiltaan varsin perinteisiä, mutta silti yllättäviä ja omaperäisiä. Havaintojen ja ajattelun odottamattomat siirtymät tuovat mieleen Jyrki Pellisen tuotannon. Hyvä esimerkki on sikermästä ”Neljä sarjaa runoja” löytyvä runo: ”Rallin EM-voittajalle istutettu / purppuraomenapuu. // Kuivuus, millaista se on / kun sataa?” Runo alkaa banaalilla kuvalla suomalaisesta arjesta mutta hyppää sitten pohdintaan, joka ei ensi lukemalta liity mitenkään edellä sanottuun. Lisäkierrettä tuo vielä lopun paradoksi. Viittaako kuivuus märkyyden vastakohtaan vai olosuhteeseen, joka seuraa sateen puutteesta? Ja miten kuivuus ja sade vaikuttavat omenapuuhun?

Teoksen ilmaisu on kauttaaltaan tiivistä ja viitteellistä, eikä aina voi olla varma, onko kyse luonnosmaisuudesta vai täsmällisestä pelkistyksestä – vai täsmällisestä luonnostelusta. Runot eivät puhu lämpimikseen, sillä tyhjät sanat eivät lämmitä: ”puhumista puhumisen kylmässä / eteisessä jossa mikään / ei vielä merkitse / tai niin kuin sanat joilla / miellytetään muita muttei / kissaa sisällä joka / tahtoo kehrätä.” Myös Koottuja runoja lukiessa kokee usein olevansa kynnyksellä, yleisen ja yksityisen rajalla, jossa sanat ovat alkamaisillaan merkitä ja niistä hohkaavan lämmön voi jo tuntea.