Rappioromantiikan kääntöpuolelta löytyy traumoja

Ei voi mitään: heti teoksen avatessani päässäni alkaa soida The Champsin korvamato ”Tequila”. Samanaikaisesti lukukokemustani värittävät #punkstoo ja muut viime aikoina perustetut Instagram-tilit, joilla julkaistiin kokemuksia eri alakulttuureissa tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä. Yhdistelmä on ristiriitainen, mutta toisaalta se sopii teokseen, jossa nousut ja laskut, unenomaiset hetket ja karu todellisuus seuraavat toisiaan kuin vuoristoradassa.

Takakannen mukaan teos sisältää ”seikkailurunoja rappioromantiikan kääntöpuolelta”. Tequila onkin täynnä eroottisia seikkailuja ja yöelämää. Teoksen alusta löytyvät myös Helsingin keskustan ja Kallion kartat, joihin runojen otsikot on sijoitettu. Lukija voi siis halutessaan itse lähteä seikkailemaan runojen maisemassa. Rappioromantiikan kääntöpuoli taas tulee esiin naisnäkökulman kautta. Puhuja kohtaa yölämässä ja ihmissuhteissaan rajojen rikkomista, väkivaltaa ja traumoja: ”Työnsin päältäni pois ja se putosi sängystä alas könölleen / ja minä juoksin autoon yöksi.” Näkökulma tuo lisätason teoksen poetiikkaan, joka muuten olisi liiankin tuttua melleriläistä romantiikkaa kapakoineen, merimiehineen ja Puukkobulevardeineen.

Tequila on Jenni Nikinmaan esikoisteos, mutta hän on ehtinyt jo niittää mainetta lavarunoilijana. Hän on esittänyt useita teoksen runoja aiemmin, muun muassa Poetry Slamin SM-kisoissa: ”Peukalokyydillä tupakanhajuisten / resuisten, revenneissä farkuissaan / kulutettujen miesten kanssa // minä menen!” Villiä elinvoimaa uhkuva puhuja törmää jatkuvasti naiseuden kapeisiin raameihin. Hän saa kuulla miehiltä olevansa huono nainen, hullu tai vääränlainen: ”Tanssilattia on tahmea, leveä / pitkin sen pintaa tanssin ja / tuijotan sinua. // Kunnes mutiset niin että sen kuulee koko kapakka: // Ei tuollaista / Ei tuollaista naista.”

Missä määrin lavarunouden poetiikka määrittää Nikinmaan runoutta, ja missä määrin hyödynnetään luettavaksi tarkoitetulle runoudelle ominaisia keinoja? Lavarunoudelle tyypillistä on ainakin toisto, tauot, säkeen pituuden vaihteluna näkyvät rytminvaihdokset sekä puhekielisyydet (”minä ensimmäistä kertaa rakkaudessa, / ensi humalassa, / ensi kertaa ihan liian korkeella”). Ylipäätään runot ovat lavarunoudelle ominaisesti sellaisia, että ne on helppo vastaanottaa yhdellä kertaa.

Kirjamuotoa taas hyödynnetään visuaalisesti. Muutamassa runossa saadaan vaalenevalla fontilla aikaan ikään kuin katoava kirjoitus, joka ilmentää kokemusta minän katoamisesta, kun rakastettu hylkää. Nimenomaan luettavaksi tarkoitetulle runoudelle ominaisia keinoja voisi viljellä enemmänkin – nyt tuntuu, että teos on liikaa kiinni lavarunouden poetiikassa. Mitään jyrkkää vastakkainasettelua eri runomuotojen välille ei pidä luoda, mutta toivoisin näkeväni vielä enemmän sellaista merkityksen ylijäämää, joka kutsuu lukijaa palaamaan teoksen pariin yhä uudestaan ja uudestaan.